Tälläisen kulkuneuvon siis hain kotiin Eestistä 9.7.2006, juttu piti kirjoittaman välittömästi kotiin saavuttuani, mutta en saanut kuvia heti enkä jaksanut sitten ilman niitä kirjoitella
. Auton hakemisessa minua korvaamattomasti auttoi ystäväni Kalev (ainakin mersuforumilla nickillä kalev), eestiläinen mersuharrastaja ja kuljetusyrittäjä. Matkassa meni hieman kauemmin kuin suunnittelin eikä kommelluksiltakaan vältytty. Mutta se oli vähän tarkoituskin, rennosti vaan, kyllä asiat aina hoituu .Koko hommahan alkoi eräänä perjantai-iltana kun olimme saunomassa ja juomassa kaverin luona isolla porukalla. Valitettavasti uima-allas ei ollut tuolloin käytössä mutta uima-altaan terrassilla saatoimme parantaa maailmaa tuttuun malliin. Myös löylyt olivat kovat ja kirpeät, itsehän en kovin usein sauno mutta nekin harvat kerrat tulee nautittua täysillä.
Paikalla oli myös erään ystäväni mexicolainen opiskelukaveri, joka bongattuaan erään nappis-Ladan talonyhtiön parkkikselta meni ihan sekaisin. Kerroin sitten että minullakin on Lada ja hän oli hämmästynyt, "täälläkö??"... en ihan ymmärtänyt miksi, ehkä hän oli sitä mieltä että Lada ei kuulu tälläiseen hyvinvointivaltioon kuin Suomi
.Jokatapauksessa saavuttuamme takaisin korteeriin, näytin tuolle kaverille ja muillekin netistä huvikseni kuvan 2103 ja 2106 -mallisista Ladoista, taustoittaen että tuollainen on oleva seuraava Ladani. Illan isännän kanssa jäätiin vielä selailemaan nettiautoa vastaavaa saittia Eestissä, eli www.auto24.ee josta sitten osuikin silmiini tuollainen punainen, erittäin siistin oloinen 2103-yksilö, 1500 kuutioisella koneella ja alkuperäisellä ulkoasulla. Tarkat ensimmäiset sanani, kahlattuani auton kuvat läpi, taisivat olla "TUO täytyy käydä hakemassa! Tsiigaa hintaa!!"
Kaverit eivät ehkä ottaneet häkelmöintiäni tosissaan, tiedä sitten otinko itsekään. Mutta tuli sellainen kummallinen olotila, vähän niinkuin ihastus ensi silmäyksellä, tiedättehän
. Seuraavana päivänä asiaa funtsiskelin ilman selkeää toimintakuviota miten ja milloin auton katsominen olisi mahdollista. Olin menossa lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi töihin, sitä ennen sain idean että sunnuntaipäivä on vapaa, jos silloin jaksaisi lähteä kohti Tallinnaa....
No eipä siinä, pakkasin reppuun siis ihan varmuuden vuoksi hieman ylimääräisiä tavaroita, eli passin ja hammasharjan. Soitin myös Tallinkille ja kyselin firman kautta saatavia alennuksia sekä vapaita paikkoja. Sunnuntai aamuna kello seitsemän loppuivat työt ja olin aivan naatti, oikein yliväsyneen energinen, sillä en ollut nukkunut edellisyönä kuin kaksi tuntia, tai sekin aamulla... muistaakseni saunomisen jälkeen lähdimme baariin ja aamu-uinnin kautta päiväksi loikoilemaan rannalle 
.Päätin kuitenkin lähteä matkaan. Tätä ennen olin ottanut yhteyttä perhetuttuihin Tallinnassa sekä Kaleviin, en kuitenkaan auton myyjään, sen pyysin Kalevin tekemään puolestani. Lähtiessäni ostamaan matkalippuja Länsiterminaalista ei minulla siis ollut hajuakaan oliko auto kenties jo myyty tai missä kunnossa, tai yhtään mitään. Yritin nukkua terminaalissa, sillä laivan lähtöön oli aikaa. Ei onnistunut, onneksi sain kuitenkin lepuuttaa pitkälläni. Ihmiset varmasti ihmettelivät että miten joku voi jo tähän aikaan päivästä olla tuossa kondiksessa
Lähdin matkaan Meloodialla , Itämeren suosikkilaivallani, entisellä Diana II:lla. Meloodian parasta antia on mahtava moottorin pauhu, ymmärrätte kun sen kuulette
siinä on oikeaa laivamatkan tunnelmaa. Yritin myös nukkua laivassa, mutta Melodialla ei oikein ole mitään hyviä lepuutusmestoja joten nojailin reppuuni oikeasti sammuneiden ja muutaman väsyneen fillarimatkalaisen tavoin. Taaskaan tuskin olisi äiti ollut ylpeä...Saavuin Tallinnaan krapulaisen oloisena, unen puutteesta johtuen. Heikko olotila karisi äkisti kuitenkin pois astuessani Eestin maaperälle, 32 asteen lämpöön ja paahtavaan auringonpaisteeseen. Virkisti mieltä mukavasti kun ajatteli lähteneensä seikkailemaan tällä tavalla. Niin ja vilkkuihan siellä tietysti muutama minihamekin
Kalev tuli minua vastaan terminaaliin valkoisella W116 korisella 280 SE:llä. Hän ilmoitti että auton myyjä ei ole Tallinnassa, vaan hääkeikalla Etelä-Eestissä, josta olisi saapumassa illaksi kotiin. Niinpä meillä oli hyvää aikaa kruisailla ja ottaa rennosti nähtävyyksiä tutkiskellen. Kruisailtua tuli loppuenlopuksi aika paljonkin... myös Tallinnan ulkopuolella. Harmi ettei minulla ole kuvia tästä, tai oikeastaan enemmänkin harmittaa ettei oma kamera tullut mukaan lainkaan....
Kävimme tapaamassa tuttuja, mm. Eestin mersumiiteistä tuttuja ihmisiä. Kalev oli myös yrittänyt järjestellä muitakin auto-katsomisia (mm. GAZ 24, Moskvitsh 412, Ladoja...), mikäli tuo 2103 ei olisi päätynyt kaupoille asti. Harmiksi vain yhtä autoa loppuenlopuksi pääsimme katsomaan. Se oli tavallaan hyvin erikoinen, joskaan ei toistaiseksi kiinnostava. Mieletön sensijaan oli paikka, mihin menimme autoa katsomaan. Kalevin isän tuttu, ystävällinen mummoikäinen naisihminen vei meidät sinne, se oli hänen miehensä vanha auto, joka tämän kuoleman jälkeen jäi seisomaan, siitä on nyt 16 vuotta...
Maanpäällinen osa rakennuksesta ei ollut erikoinen. Matala, tutusta neuvostoliittolaisesta tiilestä kasattu epämääräinen hallirakennus. Portilla istui pimeässä kopissa joku vanha venäläinen painonnostaja, jolle mummeli ojensi jonkin kortin. Vartija kysyi venäjäksi, ajammeko ulos vai käymmekö vain katsomassa. Käymme vain katsomassa. Sitten hän avasin napilla portin rakennuksen sisään. Paikassa oli jotain karmivaa, kunnioitusta ja kummastusta herättävää, nostalgista. Kävelimme reippaasti pitkän matkan loputtoman tuntuista katakombia alaspäin viettävää käytävää. Käytävän varrella oli sadoittain, ehkä jopa tuhansittain autotalleja. Ei mitään muuta, vain lukittuja, tuplaovisia talleja. Jokunen auto suhahti sisään, jokunen lähti ulos ajelulle. Käytävä oli muuten pimeä, yksi lamppu siellä toinen satunnaisesti täällä, jotka nyt niistä sattuivat palamaan. Olimme arviolta noin neljä kerrosta maan alla, kun pysähdyimme aivan pilkkopimeässä, hyvä jos erotimme toisemme. Mummeli löi seinään ja valo syttyi. Miten ihmeessä hän saattoi nähdä siellä pimeässä tai edes muistaa niin tarkasti missä olemme... hämmästelen vieläkin Olimme heidän tallinsa kohdalla, numero 41, numerointi oli ihmeellinen ja epälooginen.Tallissa ei valo toiminut joten työnsimme auton ulos. VAZ 21063 oli seissyt siellä juuri koskematta yli 15 vuotta. Sinänsä erikoista, sillä autosta olisi saanut todella kovan hinnan tuolloin aikana ennen itsenäistymistä, käytettyjen Ladojen hinnat olivat pilvissä sillä uusia ei hevin herunut.
Ensin ihmettelin autoa kovin ruostuneeksi mutta selvisi että kuvassakin erottuva ruskea aine on suojamassaa. Jälleen vähän erikoista. Muutenhan auton pitäisi olla hyvässä peruskunnossa. Vain neljä vuotta ajoa eikä silloinkaan kuulemma juuri talvisin. Mittarissa komeili lukema päälle 70.000 kilometriä. Sehän tarkoittaa miltei 20.000 per vuosi, ja se oli sen ajan Eestissä todella paljon... Mummeli ei tarkasti osannut vastata auton historiaan liittyviin kysymyksiimme, joten löimme pellit kiinni ja työnsimme auton takaisin talliin uinumaan. Ostoksena tuo ei ollut mitenkään kiinnostava sille hetkelle, mutta erikoisena tapauksena kyllä, ei tiedä mitä tulevaisuus tuolle autolle tuo.
Me jatkoimme Kalevin kanssa automatkailun merkeissä rannikkoa länteenpäin. Pysähdyimme ottamaan kuvia todella komealla rantamaisemalla, kuvissa alhaalla näkyvä ranta on nykyisin suosittu kohde. Neuvostoaikana alue oli suljettu ja kuvissa voikin erottaa kolme vartiotornia joista aluetta piiskattiin valtavin valonheittimin. Ranta haravoitiin iltaisin jotta aamulla nähtäisiin mahdolliset invaasion jalanjäljet
. Seison jyrkänteellä jonka takana on reilut 25 metriä luotisuoraa pudotusta. Merellä ei näkynyt yhtä ainotta veneilijää, se ero on vielä Suomen ja Viron rannikkomaisemassa, maisema kuitenkin itsessään oli upea. Kävimme välillä myös Kalevin kotipaikalla tutkimassa hänen "autotarhaansa" eli seitsemää W116 -korista, Vitoa, paria dealer-mallin bussimersua sekä Volvon 53 paikkaista linja-autoa, joka on hänen kuljetusyrityksensä lippulaiva. Ehdimme myös käydä Tallinnan vanhassakaupungissa syömässä, sekä ympäri Tallinnaa autoliikkeissä etsimässä Kalevin tutulle sopivaa Chrysleriä tai Jeeppiä. Valitettavasti kuvia kiinnostavista mersuyksilöistä emme täpinöissämme tajunneet ottaa...
Ennenkuin iltamyöhä koittaisi ja tarinan tähtösen myyjä saapuisi lähimaastoille, kävimme paikanpäällä Nõmmessa keskellä Tallinnan tyylikkäintä vanhaa omakotitaloaluetta tutkimassa autoa. Pitkällisen pikkukadunpätkillä harhailun jälkeen löysimme oikean osoitteen. Ja siellä se oli. Se helmi jota perjantaina ihailin tietokoneen ruudulta!!!
Tunnelma oli vapautunut. Mielestäni kuvat eivät juuri valehdelleet, katselimme autoa aikamme ja totesimme vain muutamat kauneusvirheet ja ylimaalauksen.Eikä muuta kuin malttamattomina odottelemaan myyjän saapumista.
Hän saapui lopulta paikalle komealla autolla (josta siitäkään ei valitettavasti näköjään ole kuvaa!!!!
), Eestin valtion viimeisellä W126-korisella. 300 SEL oli ehkä hieman nihkeästi varusteltu (lue: ei HVM-tasoa ) mutta todella upean kuntoinen, väri luonnollisesti musta. Kelpaa sillä hääkeikkoja heitellä.Kaveri osoittautui todelliseksi autoharrastajaksi jonka persoonallisesta mutta toimivasta pienestä tallista löytyi E32 korin 750iAL BMW sekä Eestin ensimmäisiä GAZ-24 Volgia, kaikilla vanhoilla spekseillä, mikäli tämän korimallin tuntijoita sattuisi mesellä olemaan
Autossa oli entisöinti meneillään, uusia kiilteleviä kromiosia oli talli pullollaan. Hämmästyttävää. Miehellä oli hallinnassaan myös viisi muuta 24-mallin Volgaa. Ladan hän oli ostanut tai oikeammin pelastanut autoliikkeestä, josta nuoret pojat olivat ostamassa autoa ralliautoksi. Tämä Martin oli sitten lyönyt tiskiin nelinkertaisen summan säästääkseen historiallisen yksilön epäasialliselta kohtalolta! Juuri muuta kiinnostusta hänellä itsellään ei autoon ollut, siksi myynnissä, ihmetteli kyllä miksi ihmeessä Suomesta tulee nuori mies Ladaa ostamaan Meillä, tai lähinnä minulla alkoi olla kiire. Olin jo kertaalleen puhelimitse siirtänyt illan autolauttalippuani myöhäisimpään lähtöön. Koeajolenkkiä ei ehtinyt siis pitkään vääntämään ja ostopäätöskin oli tehtävä nopeasti. No, tavallaan olin sen tehnyt jo auton nähdessäni... Kysyin onko tämä viimeinen hinta ja löimme kättä päälle. Kiireesti vielä Martin kaivoi minulle alkuperäisikäisen neuvostovalmisteisen autoradion sekä antoi lahjaksi venäläisen GAZ 24 korjausoppaan joka lienee täydellisen laaja, myös kuvitukseltaan.
Hurjastelimme satamaa kohti, Kalev 280 SE:llä ja minä 1500 S:llä. Aikaa ei olisi minuuttiakaan liikaa. Samalla sekavin tuntein yritin päästä sinuiksi Ladan kanssa. Sehän ei sinänsä ole vaikeaa - mitään turhia nippeleitä ei ole ja autovanhus oli ajokäytökseltään uskomattoman vetreä. Vain uudemmista Ladoista poikkeava kaasunkäyttö vaati lyhyen totuttelun. Niin ja oikeanpuolen sivupeilin puute! Vaikka eipä siinä kiireessä ehtinyt peileihin vilkuilla. Moottori veti hienosti ja väänsi erikoisen hyvin Ladaksi, tosin omat kokemukset 1500 kuutioisesta olivatkin vähäisiä ennen tätä. Huomasin jo Tallinassa miten tuo auto tuntui kiinnostavan ihmisiä, mikä oli mielestäni erikoista. No, etenkin asioita tuntevat tietävät että kromimaskiset 2103:set alkavat olemaan sielläkin katoava luonnonvara... Joskin oli todella ilahduttava huomata miten kaikkien klassisten neuvostoautojen arvostus oli noussut Eestissä!
Pieni epävarmuus kotiinpääsystä sai konkreettisen vahvistuksen satamassa. Paperiasiat eivät menneetkään aivan niinkuin kun olin Suomesta viranomaistaholta tiedustellut. No, eihän sitä aina voikaan toisen maan käytäntöjä tuntea, pistän siis omaan piikkiini tämän episodin. Niinpä en päässyt auton kanssa ulos maasta. Kiire loppui siihen, sikälikin että laiva oli myöhässä, olisin yksin ehtinyt vielä kyytiin. Tunsin pitkästä aikaa olevani uskomattoman väsynyt, enhän ollut juurikaan nukkunut pariin vuorokauteen. Mietin nopeasti vaihtoehtoni ja auton kulkureitin Suomeen. Päätimme lopulta että jään yöksi Tallinnaan, huomenna olisi uusi päivä ja uudet kujeet. Vähän aikaa oli vielä takki tyhjä -olo, mutta nopeasti karisi jälleen murheet mielestäni ja ajattelin seikkailua positiivisena kokemuksena. Ilmoitin töihin etten taida päästä paikalle maanantaina...
Silloin olisi nimittäin käytävä paikallisessa AKE:ssa eli ARK:ssa Mustamäellä, ehdittävä laivaan sitten joskus iltapäivällä. Ehkä näistä kuvista välittyy muillekin se tunnelma mikä silloin vallitsi... Tuntui vähän kuin kaikki olisi pysähtynyt. Tavallaan taakka pudonnut harteilta, oltiin menty jonkin tietyn pisteen ohi, mitään ongelmaahan ei varsinaisesti ollut. Seikkailussa juuri se on mielestäni parasta. Täytyi keksiä jotain uutta taas. Kalev totesi myös siinä autoja ihaillessamme pitävänsä Zhigulista koko ajan enemmän
. Nyt oli minullakin aikaa tutkia auton yksityiskohtia ja ihailla jotenkin siihen paikkaan ja tunnelmaan täydellisesti istuvaa linjakkuutta ja lempeyttä.Jatkoimme satamasta eteenpäin, huomasin miten oikein nautin Zhigulilla cruisailusta sitä enemmän mitä hämärämmäksi ilta muuttui. Mittarivalotkin toimivat! Hehkeän vihreän valaistessa kaikkia mittareita ja kelloa, pitikin niitä sitten tuijotella jatkuvasti...
Zhigulissa tuntui kaikki toimivan niinkuin kuuluikin. Miksei olo olisi ollut hieman kuin aikakoneella pari vuosikymmentä takaisinpäin siirtyneellä. Iltasella liikkui Tallinnan kaduilla myös enenevissä määrin Lada-merkkisiä ajopelejä. Oikeastaan mihin ikinä pysähdyttiin, tuntui aina olevan kollega paikalla: Tähän väliin laitankin ainoan kuvan paikallisista mersubongauksista
Sinä iltana pelattiin jalkapallon maailmanmestaruusfinaali, Ranska-Italia, joka päättyi ikävä kyllä oman suosikkini tappioon. Katsoimme ottelun Kalevin ystävien luona, sielläkin parkkipaikkanaapurina oli 2103
Alkoi olla jo myöhä, ajoimme takaisin Kaleville jotta pääsisimme ansaitulle yöpuulle.
Seuraavana aamuna herätys oli volvomiehelle sopivaan aikaan 7:40. Uni olisi varmasti maistunut pidempäänkin, mutta nyt oli riennettävä asioille.
Pesimme autot pihalla jä lähdimme liikenteeseen. Oloni oli erikoinen, tavallaan ihmettelin itsekseni että mitä oikein tuli tehtyä... koitin jollain tavalla perustella järki-minälleni tätä hankintaa ja koko hauskaa rumbaa. Vastausta ei tainnut koskaan löytyä, vaikka voihan sitä edelleen miettiä jos haluaa. Ajoimme Mustamäelle päin siis missä olivat kaksi seuraava etappiamme, Tallinnan Ladakauppa õismäellä sekä ARK. Autoregistrikeskusesa asiat hoituivat helposti ja yllättävän nopeasti. Mitähän se parin kuukauden liikennevakuutus maksoikaan, muistelisin 5 kroonia!! Repikää siitä huumoria
Eestin siirtokilvet sensijaan olisivat maksaneet riistohinnan, muistin mukaan noin sata euroa, joten semmoisten perään emme edes kyselleet. Auto rekisteröitiin uudelleen ja minun nimeni komeili ensimmäistä kertaa eestiläisessä rekisteriotteessa, tällä tavoin sain viedä autoa ulkomaille niin halutessani 
.Kokonaismaksut tuolta käynniltä olivat noin 40 euroa + tuo 5 kroonin vakuutus.
Ladakaupassa tein sellaiset pienet ostokset mitkä tulivat ensimmäisinä mieleen. Toiseen Ladaani, 21051:een ostin muunmuassa uuden ikkunaveivinm, hinta 20 kroonia, sekä ilman- ja öljynsuodattimet yhteensä 6 euroa. Jännä juttu, kun mersuun ostaa varaosaliikkeestä suodattimen, on se jossain Turkissa, Espanjassa tai missälie indokiinassa tehty - nämä suotimet olivat Made in Germany ja Zdelanoe v Rossija
. Päätin myös että täältä teen varaosaostokseni tulevaisuudessa. Sitä mitä heillä ei paikanpäällä sillä hetkellä ole, pystyvät he toimittamaan parissa tunnissa.Retki Eestiin päättyi lopulta onnellisesti. Tallink Autoexpress III kuljetti minut ja uuden hoidokkini Suomeen. Laivalla oli myös kolme työkaveria jotka kovasti ihmettelivät hankintaani jo autojonossa...
Myös Tallinkin palvelu niin Helsingissä kuin Tallinnassakin oli ystävällistä ja joustavaa. Kertalleen siirretty lippu maksutta, lisäksi uudestaan seuraavalle päivälle siirretty, siitä taisi kuluja tulla muutama euro. Kuitenkin kaikki kävi helposti ja mukavasti. Kotimaan kamaralla hain tullilta siirtokilvet ja luvat täyteltyäni hakemukset ja ilmoitukset, Vilhovuorenkadulla tullimies tarkisteli auton silmämääräisesti runkonumeroineen. Palvelu oli nopeaa ja hyvää, proseduuri sinänsä yksinkertainen. Tiskillä kaikenlisäksi vielä hyvännäköinen tyttöihminen
Ryöstöhintainen rekisteröintikatsastus piti sisällään päällekatsomista ja pienimuotoista ihmettelyä ja leppoisaa turinointia. Vikoja oli seuraavasti, etujarruletku murtunut, oikea takajarru ei pidä, joiden perusteella ei vielä leimaa herunut. Tästä aiheesta onkin hyvä jatkaa joskus myöhemmin... tulipahan tässä jo tekstiä veivattua vähän liikaakin.... perkele. 
Yleensä se paikka vielä mistä ekana tarkistan 
Tämä pirssi onkin mulle jo Ladaboardin kautta ennestään tuttu, yhtä hieno se on kyllä edelleenkin 
